Anni K P1000908

Syyskauden ensimmäisen vieraskynän,  Käytävä kaupunkiin, kirjoittaja on Anni Kytömäki, hämeenkyröläinen kirjailija, jonka palkittu esikoisteos Kultarinta sai muunmuassa Tampereen Kaupungin kirjallisuuspalkinnon.  Tänä kesänä ilmestyi Kivitasku. Tämä Annin toinen, komea teos sijoittaa ihmistarinansa  monitasoisesti  ympäristön, luonnonmaisemien ja maaperän jylhään pysyvyyteen.  Luontokartoittajan asiantuntemuksella ja luonnonsuojelijan  etiikalla Anni Kytömäki tutkii maisemia ja niiden muuttumista. Vieraskynässään hän kuvaa miten Pispalan puolelta Tampereelle kulkiessa metsäluonto saattelee  lähestyjää. 

Käytävä kaupunkiin

Kun lähden Tampereelle, matka alkaa tuulen huminasta. Linja-autolle kävellessä järvi päilyy peltojen takana, kaukana huutaa palokärki. Joskus näen metsäkauriin ylittävän tien sadan metrin päässä.

Bussipysäkille tallustaa 45 minuuttia. Siinä ajassa ehdin jo orientoitua toisenlaiseen ympäristöön, mutta usein silti haluan saapua Tampereelle vaivihkaa, vähä vähältä. Laskeutuminen autosta suoraan Hämeenkadun varteen on turhan suuri kontrasti siihen nähden, millaisista oloista bussiin nousen.

Länsipuolelta tullessa vaivihkainen saapuminen ihmisten ilmoille on helppoa. Bussista voi jäädä Haulitornin pysäkillä ja kavuta suoraan Pispalanharjulle. Pyykkipuistossa kannattaa poiketa, sieltä näkee kauas, ison maiseman, lavean järven ja metsiä. Kummatkin sitä sinisempiä mitä etäämmäs katsoo. Puiston männyt ovat muodoltaan sellaisia, että tuulen aavistaa silloinkin kun on tyyntä.

Pyykkipuistossa matka jatkuu edelleen harjua pitkin, kummallakin kyljellä seuralaisina järvi ja taivas. Harjun laella kaupunki ei tunnu vieläkään kaupungilta, tuntuu että halutessaan voisi kohota lentoon ja häipyä minne tahansa.

Pyynikillä pääsee taas metsään, voi poiketa rauhalliselle kalliontöppäreelle tai laskeutua rinteeseen ja kävellä muinaisrantaa, jonka Yoldiameri muovasi harjuun tuhansia vuosia sitten. Poluilla saa usein astella rauhassa, vaikka keskusta on jo aivan lähellä. Sen huomaa parhaiten äänimaisemasta, mutta vieläkään kaupunki ei vyöry yli – jalkojen alla on yhä neulasia.

Sitten harju taipuu kohti Ratinansuvantoa. Kohta on aika irtautua, hengittää syvään ja astua kaupunkiin, puikkelehtia hälyssä ja vilinässä. Vielä on kuitenkin Eteläpuisto, vaivihkaisen saapumisen päätepiste, suuret puut, varjoisat sopet, lehvien takana vilkkuvat aallot.

Eteläpuiston läpi kuljen hitaasti. Sen sanotaan olevan osa ekologista käytävää, jota luonnonvaraiset eläimet voivat hyödyntää kaupungin halki kulkiessaan. Maan alla suikertavat juuret, taivaan yli ojentuvat oksat, ne ovat suonia jotka yhdistävät keskikaupungin, ihmisten maailman, suurempaan maailmaan.

Kun lopulta erkanen puistosta ja ekologiselta käytävältä asfaltille, olen huomaamatta tullut kaupunkiin. Ympärillä on kovia pintoja ja kiirettä, mutta takana kahisee ja havisee.Tuulen ja puiden ääni on ehtinyt vallata tajunnan ja kulkee mukanani sinnekin, missä vihreää on vain katukivien saumoissa.

Pyykkipuiston, Pyynikin ja Eteläpuiston jäljiltä kävelen keskustassa kevyesti. Ei tämä niin suuri kontrasti olekaan. Metsäkauris ja palokärki ovat yhden käytävän päässä.

 

Kuva: Marko Ojala

 

 

Mainokset